Saara Turunen: Medusan huone, lähtökohtia

Kreikkalaisen mytologian mukaan Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi ja joka teon seurauksena muutettiin hirviöksi. Kiinnostuin myytistä ja halusin tietää lisää. Lainasin kirjastosta kaikki Medusa-hakusanalla löytyvät teokset, mutta itse päähenkilö loisti niistä poissaolollaan. Huomasin, että useimmiten kun puhutaan Medusasta, ei kuitenkaan puhuta hänestä, vaan puhutaan Poseidonista ja Perseuksesta, miehistä, jotka hyväksikäyttivät Medusaa ja tappoivat hänet.

Poseidonin kohdalla tarina menee jotakuinkin näin: Poseidon oli ihastunut Medusan kauniisiin kullanvärisiin hiuksiin. Niinpä hän raiskasi tämän. Teon seurauksensa Pallas Athene vihastui ja muutti kauniin Medusan kammottavaksi hirviöksi. Medusan kultaisten hiusten tilalle kasvoi käärmeitä ja hänen suustaan roikkui ällöttävä, pitkä kieli. Medusan katseesta tuli vaarallinen. Sen avulla hän saattoi muuttaa tunkeilijat kiviksi.

Perseuksen tarina on puolestaan tämä: Perseus sai kuninkaalta mahdottoman tehtävän. Hänen oli tuotava tälle Medusan pää. Perseus lähti matkaan innokkaana. Hän sai mukaansa hohtavan kuparikilven, näkymättömyyspäähineen, säkin, sekä lentävät sandaalit. Perseus löysikin pian luolassa piileskelevän Medusan. Hän hiipi lähemmäs näkymättömyyshattu päässään, heijasti Medusan kuolettavan katseen kilpensä avulla ja leikkasi hirviön pään irti, pani sen säkkiin ja pakeni siivekkäiden sandaaleidensa avulla. Paluumatkalla hän pelasti prinsessa Andromedan kivettämällä erään merihirviön Medusan irti leikattua päätä apunaan käyttäen. Perseus palasi kotiin voittajana, sai prinsessan ja puoli valtakuntaa.

Medusan näkökulmaa näihin häntä itseään koskeviin tapahtumiin ei useimmiten kerrota.

Lukiessani kyseisiä tarinoita tunnen ärtymystä ja väsymystä. En voi olla miettimättä, että tämä on se perintö, jonka päälle länsimainen kulttuuri on kyhätty: miehistä myllerrystä, jossa naiselle on varattu himoittavan objektin tai kammottavan hirviön osa. Tuttuun tapaan raiskauksesta joutuu vastuuseen uhri, joka maksaa rikoksesta lopulta omalla hengellään. Näitä kertomuksia tarkasteltuaan on helppo ymmärtää, miksi asiat ovat edelleen niin kuin ne ovat. Seksuaalinen väkivalta ei ole kadonnut minnekään ja sitä ympäröi yhä häpeän ja stigmatisoinnin kehä. Vain harva uhri ilmoittaa rikoksesta, ja ne, jotka ilmoittavat, voivat saada syyt niskoilleen.

Medusan myytissä keskeisintä lienee katse, tuo taianomainen voima, johon nöyryytetyn Medusan valta kytkeytyy. Romaanisissa kielissä, kuten vaikkapa ranskassa tai espanjassa, näkeminen (esp. ver) on etymologisesti sidoksissa tietämiseen ja sitä kautta ymmärtämiseen ja totuuteen (esp. verdad). Katsomisen avulla päästään tietoon käsiksi, ja kuten tiedämme, tieto on valtaa. Katse ja katsominen ovat perinteisesti mielletty miehen sukupuolisuuteen kuuluviksi, vallan välineiksi, jotka pitävät sisällään maskuliinista voimaa. Kenties juuri tämän takia kivettävä katse tekee Medusasta erityisen uhkaavan. Sen avulla Medusa tunkeutuu miehisen vallan alueelle ja murskaa naiselle varattua sivustaseuraajan roolia.

Katseen lisäksi eräs Medusan myytissä itseäni kiehtovista asioista ovat hiukset. Vaikka tarina kerrottaisiin lyhyesti, usein mainitaan, kuinka juuri Medusan kauniit kullanväriset hiukset koituvat hänen kohtalokseen. Samoin keskeistä on hiusten tuhoutuminen. Käärmeinä luikertelevista hiuksista onkin tullut Medusan kenties tärkein tuntomerkki.

Hiukset ovat kautta aikojen symboloineet elinvoimaa ja seksuaalisuutta. Antiikin Kreikassa ihmiset uhrasivat hiuksiaan toivoessaan voimaa ja hedelmällisyyttä, ja lähes kaikilla valtavirtauskonnoilla on ollut hiuksista jonkinlaista sanottavaa. Monissa tunnetuissa tarinoissa hiukset joko auttavat kantajaansa tai suistavat tämän tuhoon. Medusan lisäksi näitä voisivat olla vaikkapa Raamatun Simsonin, Egyptin kuningatar Bereniken tai Grimmin veljesten Tähkäpään tarinat. Hiuksiin liitetystä voimasta kertoo myös se, miten suuri rooli niillä on ollut naisvartalon kontrolloimiseen liittyvissä perinteissä. Naisia on vaadittu usein peittämään hiuksensa. Auki hulmuavien hiusten on katsottu kuvastavan nuoruutta ja seksuaalista vetovoimaa, kiinni sidottujen puolestaan kunnollisuutta ja aikuiseksi kasvamista. Pitkiä hiuksia on pidetty naisellisuuden merkkinä, lyhyitä naiselle sopimattomina. Hiusten leikkaaminen on ollut kurituskeino tai tapa häpäistä. Ja vielä tänäkin päivänä vaikkapa muotikuvastossa esiintyessään naisten lyhyet hiukset edustavat yhä jonkinlaista kapinaa tai irtiottoa siitä, mitä perinteiseltä naiselta odotetaan.

Kiinnostukseni Medusaa kohtaan syveni, kun löysin ranskalaisfilosofi Hélène Cixousin Medusan nauru -esseen, jossa Cixous purkaa myyttiä. Cixous’n mukaan mytologisen tarun keskeisimpinä rakennuselementteinä ovat toimineet pelko ja viha naista ja naisen halua kohtaan. Cixous’n mukaan Medusa ei ole hirviö. Medusa on kaunis ja hän nauraa. Mutta juuri nauru on tehnyt Medusasta patriarkaatille uhkaavan. Sen helmeily on kirvoittanut pelon naisesta, joka mitätöi ja kastroi naurullaan, ja siksi Medusa on täytynyt kukistaa.

Cixous’n essee rakentaa yhteyttä kirjoittamisen ja seksuaalisuuden välille, mantereille, joista nainen on karkotettu ja jotka tulisi vallata takaisin. Niiden kautta olisi löydettävissä yhteys paitsi itseensä, myös maailmaan. Niinpä Cixous ehdottaakin kirjoittamista vapautumisen keinoksi ja Medusan pelastamiseksi.

Esseessään Cixous pohtii, mitä voisi olla niin sanottu feminiini kirjoittaminen tai naiskirjoitus, kuten ranskankielen termi écriture féminine on suomennettu, ja toisaalta, miten naiset voisivat murtautua ulos siitä pimeydestä, johon heidät on teljetty, kirjoittaa itsensä osaksi maailmaa, jota ovat hallinneet miehet ja niin sanottu maskuliini.

Cixous ei viittaa pelkästään biologiseen sukupuoleen puhuessaan naiskirjoituksesta. Pikemminkin hän puhuu sellaisesta kirjoittamisesta, joka murtaa konventioita, murentaa sitä, mitä on opittu pitämään kelvollisena, kirjoittamisesta, joka nostaa esiin piiloon sysättyä ja pinnan alle vähäteltyä.

”Naisten on kirjoitettava itsensä. Heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumistaan. Samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin – yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan – omalla liikkeellään”, kirjoittaa Cixous. (suom. Aura Sevón)

Toisaalta hän myös toteaa:

”Mutta ennen kaikkea on sanottava, että huolimatta siitä massiivisesta torjunnasta, jolla naiset on sysätty pimentoon, jotta he hyväksyisivät pimeyden kodikseen, ei ole mitään yleistä naiseuden tyyppiä tai tyypillistä naista.”


Medusan huone on teatteriesitys, joka liikkuu Medusan myytin liepeillä ja Cixous’n esseen jalanjäljissä. Se on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä, joihin kuuluvat niin seksuaalinen häirintä kuin naureskelu naisten yrityksille ottaa julkista tilaa ja sanaa haltuun.

Olen ajatellut mitätöimistä ja siitä seuraavaa sisäistettyä mitättömyyden kokemusta. Sitä miten naisen asema on ollut vuosisatoja eräänlainen itseään ruokkiva kehä. Kun ensin on tarpeeksi kauan vähätelty ja painettu alas, ruokittu häpeällä ja inholla, ovat naiset pikkuhiljaa luopuneet harhakuvitelmistaan ja hiljenneet. He ovat lakanneet ottamasta tilaa, lakanneet luulemasta itsestään liikoja ja tyytyneet palvelijan asemaan. Ja sitten, kun ajat ovat hieman muuttuneet, yhtäkkiä pitäisikin osata toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, ottaa tilaa ja nauttia. Missä ovat naiset, me kyselemme. Miksi he puuttuvat pörssiyhtiöiden hallituksista, politiikan arvovaltaisimmilta paikoilta ja taidemaailman huipulta? Miksi he eivät vain osaa ottaa rennosti? Aivan kuin tuhansia vuosia pitkä historia olisi yhdessä yössä pois pyyhitty. Jos haluamme, että asiat olisivat toisella tavalla, on meidän ensin kohdeltava naisia tuhat vuotta kunnioittavasti ja katsottava sitten, onko mikään muuttunut.

”Kukapa kuohuva, rajaton nainen ei häpeäisi valtaansa. [- -] Kukapa ei viettiensä fantastisesta kuohusta häkeltyneenä ja kauhistuneena olisi pitänyt itseään hirviönä (onhan hänen annettu uskoa, että normaali, hyväkäytöksinen nainen on suorastaan jumalaisen tyyni)”, kirjoittaa Cixous.

Uskon, että taiteen tekeminen on tilan ottamista ja äänen käyttämistä. Taiteilijuus on subjektina toimimista. Mutta juuri taiteen parissa naiselle on perinteisesti tarjottu objektin osaa, passiivisuutta ja katseen kohteena olemista, alastomana divaanilla makoilua. Pitkät perinteet on myös sellaiselle, että naiset, jotka eivät tyydy asemaansa, vaan tekevät mitä haluavat, pyritään repimään alas. On tavallista, että tällaisia naisia nimitellään rumiksi, epäviehättäviksi, noidiksi tai hirviöiksi, ja viimeistään tällä tavalla heidät saadaan usein vaikenemaan, piiloutumaan kaukaiseen luolaan käärmehiuksineen.

Minua kiinnostaa niin sanottu female gaze, naiskatse. Elokuvaohjaaja Jill Solloway puhuu naiskatseesta kuuluisaksi tulleella Youtube videollaan, On The Female Gaze, Master Class, 2016. Tai pikemminkin hän puhuu naiskatseen vastakohdasta male gazesta, miehisestä katseesta, jonka lävitse suurin osa länsimaisesta taiteesta on rakennettu. Miehinen katse hallitsee maalauksia, kirjallisuutta, elokuvia ja muotia, se määrittelee kauneusihanteen ja seksuaalisen halun rajat. Miehistä katsetta on niin paljon tarjolla, että pikkutytöstä lähtien itsellenikin on ollut luontevaa samastua sellaisiin teoksiin kuin Vladimir Nabokovin Lolita tai Anton Tšehovin Vanja-eno. Täysin tyytyväisenä olen tarkastellut maailmaa nuorta naisvartaloa himoitsevan vanhenevan ukkelin silmin. Olen kierrellyt museoissa katselemassa taidehistorian merkkiteoksia, miesten maalaamia kuvia alastomista ja nimettömistä naisista, ja uskonut, että niissä olisi jotakin elämää suurempaa. Naiskatsetta puolestaan on ollut tarjolla niin vähän, että on vaikea hahmottaa, mitä se voisi edes tarkoittaa. Esimerkiksi rakentavia ja kauniita kuvauksia naisten välisestä ystävyydestä saa hakemalla hakea, vaikka on selvää, että tosielämässä naisten välistä solidaarisuutta on paljon. Entä mitä voisi tarkoittaa naisen halu, jos sitä ei määritetä miehisen katseen kautta?



Nauroin ääneen, kun katsoin amerikkalaista dokumenttielokuvaa Feminist Portraits, joka käsitteli seitsemänkymmentäluvun feministejä. Eräät heistä, muun muassa Judy Chicago ja Miriam Schapiro rakensivat vuonna 1972 Los Angelesiin Naisten talon, jossa oli esillä naisten tekemää taidetta, sellaista, jossa maailma esitettiin juuri naiskatseen kautta. Kamera kuvasi näyttelyyn tuotuja miehiä, jotka hämmästyneinä tuijottivat vulvan muotoisia patsaita ja kotitöistä kertovaa performanssia. Miesten kasvoilta paistoi epäusko ja halveksunta. He pyörittelivät silmiään ja tuhahtelivat. Olisi upeaa voida sanoa, että se oli silloin, nyt ajat ovat toiset, mutta valitettavasti tuntuu, että vain vähän on muuttunut. Miehisen katseen lävistämästä kuvastosta on edelleenkin vaikea irrottautua elämässä tai taiteessa, vaikka haluaisi. Ja irrottautumisyrityksistä seuraavat yhä nuo tuhahtelevat nenät ja vihaisena mulkoilevat silmät, tämän olen saanut huomata.


”Jokainen nainen on kokenut puhumaan ryhtymisen piinan: sydän hakkaa haljetakseen, toisinaan ilmaisusta menettää otteen tai siihen hukkuu, kieli ja maa jalkojen alla horjuvat, niin suuressa määrin puhuminen julkisesti, jo pelkkä suunsa avaaminen on naiselta uhkarohkea teko, transgressio”, toteaa Cixous.

Kaiken tämän takia katson velvollisuudekseni jatkaa työtäni taiteen parissa. Tiedän, että teokseni ovat vain pian katoavia pisaroita maailmankaikkeuden meressä, mutta samaan aikaan ajattelen, että ainoastaan tekemisellä on merkitystä. Ja juuri tämän takia Medusan huone on itselleni ennen kaikkea teko, joka toimii vastakohtana tekemättä jättämiselle. Sanoja ja musiikkia vastalauseena hiljaisuudelle. Tarkoitukseni ei ole saarnata tai kertoa kenellekään, mikä olisi oikea tapa elää. Toivon ainoastaan, että katsoja voisi hetken ajan nojata taakse, hengähtää ja antaa ajatusten virrata vapaina.

Sanakirja: Carl von Linné antoi 1700-luvun puolessa välissä meduusa-nimen onteloeläimille, joiden kellomainen ruumis muistuttaa päätä niiden ympärillä liehuvine polttiaislokeroineen. Nimitys tulee antiikin taruston Medusasta, manalan naishahmoisesta hirviöstä, jonka hiukset olivat käärmeitä. Suomessa meduusa-sanaa on käytetty eläintieteessä jo 1800-luvun loppupuolella. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004)

Lähteet:
Cixous, Hélène (2013): Medusan nauru. Suomennos Aura Sevón ja Heta Rundgren. Helsinki: Tutkijaliitto.
Zajko, Vanda & Leonard, Miriam (toim.) (2008): Laughing with Medusa: Classical Myth and Feminist Thought. Oxford: Oxford University Press.
Häkkinen, Kaisa (2004): Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: Sanoma Pro Oy.